Päätoimittajan päästä

Päätoimittajan päästä on Kultistin uusi, yksinomaan verkossa julkaistava enemmän tai vähemmän (yleensä vähemmän) ajankohtaisista, mielen ja kielen päällä pyörivistä asioista ammentava lyhyiden proosan, asiatekstin, aforismikirjallisuuden, esseistiikan ja runouden väliseltä joutomaalta kotoisin olevien kirjoitusten kotikolo.

Puhutaanpa teistä. Ei siis juuri teistä, jotka tätä kirjoitusta kenties luette, vaan teistä. Maanteistä, sorateistä, metsäteistä, teistä paikkojen välillä. Tiekin on tietysti paikka jo itsessään, vaikkei sitä useinkaan sellaiseksi mielletä. Tie on konkreettinen, tie on vertaus, tie on.

Kävelin kerran tietä. Tien laidoilla oli muutaman kymmenen metrin kaistale heinikkoa, sen takana aukesi mäntyinen kangasmaa. Kesä oli pitkällä ja taivas levisi ylläni syvänä ja sinisenä. Aurinko kuumensi tummaa asfalttia, reppuni oli kevyt ja kenkäni kantoivat minua kohti etäisyyttä. Tie oli hyvin pitkä ja suora, niin pitkä, että se katosi edessäni ja takanani horisonttiin, ja niin suora että en muistanut milloin viimeksi siinä olisi ollut loivaakaan mutkaa. Kukaan ei tullut minua vastaan, ei kulkenut takanani. Se oli samanaikaisesti hieman hermostuttavaa, että vapauttavaa. Se on varmasti monelle tuttu tunne.

Se tie oli tasainen tie, asfalttitasanko, satoja kilometrejä pitkä. En ollut enää aivan varma siitä, mihin olin matkalla. En tiedä olinko koskaan ollut aivan varma. Maisema ympärilläni ei juuri muuttunut, eikä maamerkkejäkään sanottavammin ollut. Jostakin syystä, kenties väsymyksen vuoksi, kenties puhtaasti uteliaisuudesta, pysähdyin tienlaitaan. Katselin heinikon ylitse korkeana kohoavaa puuta, joka oli kovasti samankaltainen kuin muut tien vierustalla aiemmin näkemäni männyt. Jokin siinä veti minua puoleensa, joten kuljin sitä kohti. En ollut aiemmin poikennut tieltä, mutta nyt se tuntui hyvältä ajatukselta, se tuntui oikealta. Tajusin halunneeni sitä jo hyvin pitkään. Ruoho kahisi jalkojeni alla ja tien kuumuuden jälkeen metsänlaidan viileys oli tervetullutta. Huomasin, että männyn luota lähti polku syvemmälle metsään. Seurasin sitä.

Seurasin polkua metsässä varsin pitkään, ennen kuin se alkoi vähitellen muuttua. Se oli nyt leveämpi, se ei enää ollut pelkkä polku vaan kapeahko hiekkainen tie. Tie leveni edelleen sitä kulkiessani ja nautin tästä uudesta tiestä huomattavasti enemmän kuin vanhasta, tummasta ja tukalasta. Tämä tie tuntui omalta, minun tieltäni. Se kulki metsässä, eikä aurinko siellä paahtanut kuumana. Pian näin kuitenkin tien päättyvän. Se loppui heinää kasvavan aukion laitaan. Kävelin aukiolle, sen ylitse. Olin saapunut jälleen pitkän, asfaltoidun tien laitaan. Jatkoin kulkuani sitä pitkin kohti etäisyyttä. Mietin, tapaanko enää teitä.

Teksti ja kuva: Helmi Juntunen