Kultistin jatkokertomus: Kultyyrin kirous

14.10.2014

Kultistin jatkokertomus

Kultuhuoneesta ei koskaan katoa mitään. Opiskelijat ovat kalpeita ja aikaansaamattomia. Heidän aikansa tuntuu uppoavan kuppilassa istuskeluun tai käytävillä tientukkona vetelehtimiseen ennemmin kuin kurssitöiden tekoon.

Kaikille löytyy yhteinen nimittäjä: vampyyrit. Tarkkaan ottaen humanistivampyyrit, eli humpyyrit ja kultun oma vampyyri, kultyyri.

Yliopisto on kuitenkin iso paikka ja humpyyrit kultyyrin ohella eivät ole ainoita sen öisiä asukkeja. Näiden yhteiselo ei ole täysin saumatonta. Miten kultyyri reagoi, kun kultuhuonevastaava päättää vaihtaa kiltahuoneen järjestystä? Mitä siluttikuvassa tapahtuu? Mitä pedobear tekee Humus-kuppilassa? Miksi yliopistolla katoaa lapsia? Entä kuka on pedopyyri?

Kysymykset saavat vastaukset tässä eeppisessä tarinassa. Seuraa kultyyriä ja muita öisen lipaston asukkeja Kultistin nettisivuilla! Kultyyri yrittää ilmestyä myös säännöllisesti lehdessä.

Prologi

(Ilmestynyt Kultistissa 2012 keväällä)

Ilmeisesti kukaan muu koko tiedeyhteisössä ei ollut tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen, että kultuhuoneen pöydällä oli puolikas pullo karpalomehua. Oli ollut syksystä asti, mahdollisesti kauemminkin. En olisi välttämättä koskenut sen sisältöön enää tässä vaiheessa. Pullon ympärillä lojui hujan hajan aloitettuja teippirullia, jonninjoutavaa tutkimuskirjallisuutta sekä lajitelma ainejärjestölehtiä viime vuosikymmeneltä. Minä painoin oven hiirenhiljaa kiinni perässäni. Kenenkään satunnaisen kirjallisuuden käytävällä kulkijan ei tarvinnut nähdä, missä tilassa oleskeluhuoneemme oli.

Oli myöhäinen iltapäivä joulukuussa; ne, jotka olivat aiemmin kuvitelleet lukevansa tenttiin, olivat jo aikoja sitten valuneet alakertaan kahville, eikä yläkerran käytävillä näkynyt ristin sielua. Ainejärjestön vastavalittu puheenjohtaja torkkui virttyneellä sohvalla käsi lattianrajaan hervahtaneena ja kuorsasi vienosti. Yritin olla herättämättä häntä.

Minä itse olin tullut kultuhuoneeseen tenttikirja kainalossa siinä toivossa, että saisin luettua enemmän kuin muutaman rivin seuraavan päivän kokeeseen. En halunnut mennä kotiin; joku kämppiksistä olisi takuuvarmasti oven takana väijymässä leivinpaperirulla taisteluvalmiudessa. Ja alakerrassa vaani laumoittain fukseja, jotka halusivat kitata vielä yhden santsikupin halpaa kahvia. Minä sen sijaan halusin vain panikoida rauhassa oman pääni sisällä, ja täällä oli sentään hiljaista, vaikka joka paikka pursusikin romua. Istahdin nojatuoliin kirjoineni – tai olisin istahtanut, ellen olisi kompastunut lattialla lojuvaan kirjapinoon ja lentänyt nolosti nokalleni suoraan baskeripäisen n:nen vuoden opiskelijan jalkojen juureen.

Tämä kyhjötti jalat ristissä nojatuolissa ja luki Koskenniemen runoja. Kun minä kompuroin kiroillen seisaalleni, hän kohotti katseensa millisekunniksi vain hautautuakseen takaisin kirjansa taakse ennen kuin olin ehtinyt puistella pölyt helmoistani.

"Siis helvetti soikoon tätä sotkua", sanoin kuuluvasti, "miten täällä kukaan kestää olla?"

N:nen vuoden opiskelijan hartiat nousivat korvien tasalle, mutta hän ei sanonut mitään. Minä mulkaisin häntä niin myrkyllisesti kuin lautasenkokoisista fuksinsilmistäni lähti.

"Onko se nyt niin vaikeaa kerätä omat roskansa?" jatkoin, kun olin kerran vauhtiin päässyt. "Tuo pullokin on ollut tuossa monta kuukautta!"

Katsahdin karpalomehupulloa. Se napotti keskellä pöytää ja näytti hyvin syylliseltä.

N:nen vuoden opiskelija hypisteli kirjansa sivujen nurkkia tavalla, jonka olisi voinut tulkita hermostuneeksi yhtä lailla kuin ärsyyntyneeksi. Sitten hän nykäisi puseronsa kauluksen suunsa eteen ja sanoi lopulta pienellä äänellä: "Joku on jättänyt sen siihen. Ei sitä voi viedä."

"Anteeksi mitä?" minä sanoin.

Sitten nukkuva puheenjohtajamme suunnasta kantautui hyvin arvovaltainen yskähdys, ja minä hiljenin säikähtäneenä. Tämä kuitenkin vain käänsi kylkeä ja hautasi kasvonsa syvälle tyynyyn, niin että hänen hengityksestään tuli pelkkää vaimeaa tuhinaa. Keskustelukumppanini katsoi häntä ilmeettömänä. "Ei se herää. Ainakaan ihan vielä."

En oikeastaan tiedä, mikä minuun meni, mutta sen sijaan että olisin antanut periksi mielihalulle lähteä etsimään pölyriepua ja jätesäkkejä, laskin tenttikirjan pöydänkulmalle ja istuin alas. Seuralaiseni tarkasteli minua arvostelevasti ylipitkän otsatukkansa takaa. "Olet varmaan fuksi", hän lopulta totesi lakonisesti.

Olin oikeastaan luullut tuntevani kaikki vanhemmat kirjallisuudenopiskelijat, mutta tämä naama oli minulle ihan outo. "Mistäs tiesit?"

"Ei kukaan muuten voisi näyttää noin pöljää naamaa samalla kun nuuskii kultyyrin asioita", toinen niiskaisi.

"Jaa minkä?" minä kysyin.

Viereisestä nojatuolista minua tuijotti V.A. Koskenniemen naamataulu. Seuralaiseni oli piiloutunut taas kirjansa taakse.

"Haloo", sanoin ja tartuin napakasti kirjan selkämykseen. Toinen kuitenkin reagoi kovemmin kuin olin olettanut: hän kavahti tuolin käsinojalle ja antoi kirjan pudota. "Siis minkä asioita?" tiukkasin hämääntymättä.

Toisen kasvoilla oli ilme jostakin kauhistuneen ja happaman välimaastosta. Peräännyin varmuuden vuoksi oman nojatuolini perimmäiseen nurkkaan. Hyvin hitaasti hän antoi hartioidensa laskeutua. "Eikö ne pienryhmäohjaajat opeta teille enää mitään nykyisin?" hän puuskahti ja asettui hyvin, hyvin epäilevin ilmein takaisin istualleen. Hän poimi kirjansa lattialta ja, ensiksi pyyhittyään sen selän huolellisesti puseronsa hihaan, laski sen polvilleen. "Hyvä on. Kultyyri on vampyyri, joka asuu täällä kultuhuoneella."

Minä en tiennyt nauraako vai muksauttaako keskustelukumppaniani Johdatus antropologiaan -teoksella.
Tämä hyrskähti kaulukseensa. "Vai et usko?"

Minä levittelin käsivarsiani. "Eipä näy vampyyreitä. Ei lepakoita katossa eikä hampaanjälkiä kurkussa." Viittasin puheenjohtajaan, joka ynisi unissaan tyynyynsä.

"Vampyyrit", sanoi seuralaiseni, "ei yleensä ole niin tyhmiä, että tuollainen märkäkorva niitä äkkäisi. Mutta odotahan vaan sitten kun rupeat tekemään kandia. Gradusta puhumattakaan."

Kun asiaa tarkemmin ajatteli, ulkona oli hyvin pimeää, ja puheenjohtajalla oli sitä paitsi korkeakauluksinen paita. Minuun iski äkillinen tarve tarkistaa, ettei tällä todellakaan ollut hampaanjälkiä kaulassaan, ei tietysti siksi, että olisin itse pelännyt tulevani purruksi, vaan lähinnä osoittaakseni tälle hiipparille, että "fuksi" ei tarkoita samaa kuin "idiootti".

"Sanotaan", hyypiö jatkoi, "että se opiskeli täällä joskus vuosia sitten. Se oli tyypillinen humanisti, rakasti kuppilassa notkumista ja kummien sivuaineiden haalimista ja niin edelleen. Himosi tietoa niin kuin Faust aikanaan." Hän aukaisi kirjan satunnaisesta kohdasta ja silitteli sivuja sormenpäillään. "Kun se sitten oli suorittanut pari tutkintoa ja vaihtanut pääainetta kaksi kertaa ja väitöskirjakin alkoi olla loppusuoralla, se tajusi, ettei sillä kohta olisi muuta vaihtoehtoa kuin lähteä täältä. Ja no", hän pamautti kirjan kiinni niin, että puheenjohtaja hytkähti, "se myi sielunsa paholaiselle, ettei sen tarvitsisi."

Piittaamatta siitä, miten ennalta-arvattavaa Goethen siteeraaminen oli, kysyin: "No, missä se muka asuu?"

"Kaapissa." Seuralaiseni kohautti olkapäitään.

Lukkokaapissa, jossa säilytettiin ainejärjestön elintärkeitä papereita ja muita aarteita. Ja roinaa, niin kuin kaikkialla muuallakin. Nyt oli minun vuoroni naurahtaa. "Niin kuin sinne nyt joku mahtuisi."

Hänen ilmeensä ei värähtänytkään. "Oletko muka koskaan nähnyt sen perälle asti?"

En ollut – kaappi oli pullollaan moskaa, vanhoja teepakkauksia, muinaisten hallituslaisten luentotaidetta. Tuskin kukaan oli nähnyt sen pohjaa sitten tiedekunnan perustamisen.

"Etkö ole ikinä ihmetellyt, miksi porukka ei ilmesty luennoille?" jatkoi hiippari käsiään heilutellen. "Tai tentteihin? Tai miksei kukaan ikinä siivoa täällä?"

– Sitä viimeistä minä olin kyllä ihmetellyt. Olin tavallaan ajatellut, että sellainen oli humanistisen tiedekunnan henki.

Seuralaiseni nyökkäsi painokkaasti ja halasi kirjaansa. "Näetkös? Kultyyri vahtii, ettei täältä koskaan katoa mitään. Se on sen pyhä tehtävä."

Puheenjohtaja päästi pitkän, nautinnollisen kuorsauksen, ja nenäliina, jota hän oli puristanut toisessa kädessään, tipahti lattialle. Tyyppi olisi kai nyt kehottanut tarkistamaan, oliko nenäliinassa verijälkiä, mutta minä olin suoraan sanottuna saanut tarpeekseni näistä mummojen höpinöistä. Nousin ylös ja ravistelin persuuksistani tuolin uumenista pölisseet keksinmurut. "Pyhä eli ei", tokaisin, "vaikka tämä mehu olisi Graalin maljasta peräisin, minä kippaan sen nyt viemäriin." Ikänsä puolesta mehu saattoi hyvinkin olla peräisin Graalin maljasta. Ihme, ettei se ollut vielä kivettynyt.

Seuralaiseni liikkui kuin aaveninja: hänen kätensä syöksähti väljän puseron uumenista, sieppasi salamannopeasti karpalomehupullon pöydältä ja painoi sen suojelevasti rintaansa vasten. Se johtui todennäköisesti pimeästä vuodenajasta ja siitä, että en ollut valmistautunut tenttiin ja panikoin sen takia – mutta joka tapauksessa olin sillä hetkellä melkein varma, että näin parin teräviä, valkeita toppasokerihampaita välähtävän hänen huuliensa lomassa. Ravistin päätäni kohtalaisen lujaa. Sitten nappasin tenttikirjani ja lähdin huoneesta. Hyvin nopeasti.

Heti seuraavassa Kultun kokouksessa tein aloitteen: joku piti välttämättä rekrytoida huolehtimaan kiltahuoneen siisteydestä. Ilmoittauduin itse vapaaehtoiseksi.

Ensimmäinen luku

(Ilmestynyt Kultistissa talvella 2013)

Kultyyri seurasi kaappinsa avaimenreistä uuden kultuhuonevastaavan siivoustoimia. Hän katseli järkytyneenä, kuinka kultuhuonevastaava järjestelmällisesti tuhosi kultuhuonetta puuttumalla sen täydellisen tarkoituksenmukaiseen kaaokseen. "Suorainen pyhäinhäväistys", ajatteli kultyyri. Hermostuksissaan hän puristi kätensä nyrkkiin ja mustiksi maalatut kynnet jättivät jälkiä kalpeisiin kämmeniin.

Kultuhuonevastaavan hengähtäessä tyytyväisesti tuhotyönsäjälkiä katsellen, kultyyri toivoi kaappinsa perimmäisessä nurkassa heräävänsä tästä kamalasta painajaisunesta. Kultyyri tosin tiesi toiveensa olevan turha, sillä vampyyrit eivät ei nuku. Kaapin oven toisella puolella kultuhuonevastaava katsoi kelloaan.
"Hitto, hälyt menee kohta päälle", hän mutisi ja heitti repun olalleen. Viimeisen tyytyväisen silmäyksen jälkeen hän sammutti valot ja sulki oven. Kultyyri uskaltautui raottamaan kaapinoveaan vasta, kun ulos kiirehtivien askelten äänet eivät enää kuuluneet. Kalpea naama tuijotti laajennein silmin huoneen muuttunutta järjestytyä.

Tuho oli vielä kamalampi, kuin Kultyyri olisi osannut odottaa. Kirjat olivat – kaikkien luonnonlakien vastaisesti – kirjahyllyssä, eivätkä sympaattisesti ympäri pitkin huonetta. Monet esineet, jotka olivat olleet kultuhuoneessa kauemmin kuin itse kultyyri, olivat tyystin kadonneet, muun muassa kaunis keltainen räsymatto.

Kultyyrin silmästä vierähti kalpealle poskelle pieni kylmä kyynel ja sen kapea alahuuli tärisi kuin hento lehti. Uuden kultuhuoneen katsominen oli liian tuskallista herkälle vampyyrille. Kultyyri käännähti ovea kohti tarttuakseen sen kahvaan... mutta havaitsi, että siinä oli nyt jokin askartelukaapinhirvitys. Kultyyri perääntyi kauemmas kaapista ja havaitsi kultuhuonevastaavan vaihtaneen myös oven paikkaa.

Nyt sai riittää. Jos he eivät enää kunnioittaneet kultyyriä, uskollista kiltahuoneen vartijaa, saisivat pärjätä ilman. Täristen, mutta päättäväisenä kultyyri asteli kultuhuoneesta ulos ja lähti hyvin määrätietoisen näköisenä oikealle. Se irvisti kultuhuoneen entiselle ovelle, jossa luki nyt: "Kultuhuoneen uusi sisäänkäynti → ". Hyvin närkästyneenä kultyyri lähti täsmälleen päinvastaiseen suuntaan, kuin mitä nuoli osoitti.

Toinen luku

(Ilmestynyt Kultistissa keväällä 2013)

Kultyyri saapasteli pitkin historiatieteiden käytävää. Täysin varoittamatta kultyyrin silmiin osui mustavalkoinen logo, jossa luki "TIIMA". Kultyyri seisahtui niille sijoilleen. Ne partaveden tuoksuiset violetit haalarit... kultyyri ei kestänyt ajatella pidemmälle. Tämä oli aivan liian stressaava yö muutoinkin. Kultyyri kuunteli hyvin tarkkaavaisesti ja ollessaan melko varma, ettei Tiiman kiltahuoneessa ollut ketään, se kiiruhti oven ohi vilkaisematta huoneeseen.

"Humanistiaura on hyvin heikko täällä", se sanoi itsekseen alkaen tajuta ympäristöään. Kultyyri katsahti hämmentyneesti vierasta tekstiä, jossa luki "Olohuone".

"Tule pois sieltä!" sihahti joku varjoista. Painaen päänsä hartioiden väliin kultyyri livahti varjoihin.

"Oletko nää ihan kaheli? Se on pedopyyrin aluetta!" kuului kiivas kuiskaus. Kultyyri vetäytyi äänen kanssa syvemmälle varjoihin.

"Siis minkä?" kultyyri sanoi katsoen pitkään mauttomaan viittaan sonnustautunutta vampyyriä, jonka humanistiudesta ei kuitenkaan voinut erehtyä. Murteen kehityksestä kuuli, että tämä humpyyri oli vielä melko hiljattain veretetty. Sen puheenparressa ei ollut vielä humpyyreille ominaista arvokasta sävyä.

"Pedopyyrin! Missä ihmeen teekkaripuolella nä olet oikein nysvännyt? Pedopyyri on se hiton lapsia sieppaava skitso."

"Mitä? En minä missään teekkaripuolella ole ollut", kultyyri sanoi ärtyneenä, mutta edelleen Olohuoneen suuntaan pälyillen.

"Kuka sinä edes olet? En muista nähneeni sinua–"

"Se on kultyyri, Hieronymous. Se ei kuulu meihin. Tulehan sieltä hoitamaan tehtäviäsi ja suojelemaan oikeita humpyyrejä pedopyyrin karseilta juonilta", arvovaltaisempi ääni sanoi varjoista.

"Selvä, mestari Cicero kolmas", Hieromasauvamikälie vastasi nöyränä.

Kultyyri katsoi kaksikon perään toinen kulma kurtussa. Se vilkaisi kohti Olohuonetta ja yritti karkoitaa kylmät väreet puistelemalla itseään. Hyvin rivakkaan tahtiin kultyyri hiipi kohti tuttua ja turvaisaa Humusta. Nyt kunnon kuppi teetä tekisi oikein hyvää.

Suunnaton ärtymys kultyyrin sisällä vain kasvoi tämän havaitessa kahvilan sulkeutuneen. Miten ihmeessä ne eivät muka tarjoilleet enää potentiaalisimpaan teenjuontiaikaan? Eli toisin sanoen kolmea varttia jälkeen keskiyön. Päätään puistellen kultyyri jatkoi matkaansa. Juuri, kun epätoivo oli jo lannistamassa pitkin yliopistoa harhailevan kultyyrin tämä huomasi seisovansa taivaan porteilla. Siis kirjaston edessä.

Ovi oli lukossa, mikä ei luonnollisestikaan ollut mikään este vampyyrille. Pian kultyyri seisoi valtavien kirjahyllyjen välissä tuijottaen teospaljoutta haltioituneesti. Kultyyrin yö oli pelastettu.
"Tämä on se paikka. Tänne minä jään."

Kolmas luku

(Ilmestynyt Kultistissa syksyllä 2013)

Kultyyri oli ehtinyt viettää kirjastossa jo viikon, armottoman koti-ikävän kourissa. Kirjasto tarjosi kyllä muutamia oivallisia lymypaikkoja vampyyrille, mutta kultyyri kaipaisi omaa kaappiaan, ja lisäksi hänen parhain teenjuontibaskerinsa oli jäänyt Kultuhuoneelle. Kuitenkaan kultyyri ei halunnut niellä ylpeyttään. Hänhän palaisi vasta, kun häntä anottaisiin. Ja vasta kun se uusi kiltahuonevastaava suostuisi muuttamaan Kultuhuoneen takaisin sellaiseksi, kuin Kultuhuoneen kuuluisikin olla:sekaiseksi ja epäjärjestelmälliseksi.

Samana iltana uusi kultuhuonevastaava tulikin kirjastoon, selvästikin etsin jotakin tai jotakuta. Kultyyri ei välittänyt hänestä, vaan hautauitui Kalevan kulttuurisivojen taakse. Ikävä kyllä mokoma nousukas huomasi kultyyrin heti. Kultyyri alkaa mielessään kirota kultuhuonevastaavaa seuraavaksi viikoksi Julinian lounasajan ruokajonoihin jumiin, mutta hänen synkeät ajatuksensa keskeytyvät äkkiä.

"Löysinhän sinut! Sinun täytyy tulla heti takaisin!"

Kultyyri hymähtää, mutta ei laske lehteä vielä käsistään. "Minähän tiesin tämän," hän ajatteli. "Minä olen korvaamaton, ja nyt minä nautin tilanteesta täysin."
"Ai aivanko heti takaisin?" Kultyyri maisteli sanoja suussaan. "No en kyllä tiedä, olen alkanut viihtyä täällä. Humus on ihan kulman takana, ja en ole lukenut vielä kaikkia lehtiä täältä. Sitäpaitsi, sinä teit kaikkesi tuhotakseni kotini. En halua sinne enää."

Kultuhuonevastaavan kasvoilla näkyy turhautumista, ja kiukkua, mutta hän puree hammastaan kaikeasta huolimatta.

"Voimme jutella huoneen järjestyksestä uudelleen, kunhan nyt tulet. Siellä on tapahtunut paljon outoja asioita. Esineitä katoilee, ja uusi kahvinkeittimemme ei toimi."

Kultyyri näytti hetken mietteliäältä. Hän ei todellakaan aikonut päästää kultuhuonevastaavaa näin vähällä, vaan antoi odottaa vastaustaan ja nautti nousukkaan tuskaisesta ilmeestä.

Kun kultyyri oli mielestään nauttinut tarpeeksi, hän huokaisi raskaasti.

"No hyvä on sitten, kun noin kauniisti pyydät. Ettehän te siellä pärjäisi ollenkaan, ilman minua."

Heti kultuhuoneelle saavuttuaan kultyyri vilkaisee ympärilleen ja kiinnittää katseensa ikkunalaudalla nököttävään kaktukseen. Kultyyrin silmät siristyvät ja suu nipistyy viivaksi sen katsellessa huonekasvia kulmiensa alta.

"Voi kafkan tähden! Sehän on vain viherkasvi!" kultuhuonevastaava sanoo silmiään muljauttaen. Terävä mulkaisu baskerin alta hiljensi kultuhuonevastaavan nopeasti. Khv mietti, miten yhteen katseeseen saikin mahdutettua niin voimakkaasti viestin toisen täydellisestä typeryydestä.

Sitten tuli keskustelu, joka oli ehkä yksi kummallisempia dialogeja, mihin kultuhuonevastaava oli koskaan törmännyt. Tämä tosin johtui pääsääntöisesti siitä, että kultuhuonevastaava ei ollut päässyt vielä kovin syvälle yliopiston yöelämään.

"Joko sä lähdet helvettiin täältä, tai sitten alat maksaa vuokraa", kultyyri ärähti kasville.

"Harvoin teillä mokomilla pummeilla mitään rahaa onkaan. Ulos täältä siis!" komensi kultyyri osoittaen ovea. Kultuhuonevastaava ei osannut päättää oliko tilanne hillittömän pelottava vai huvittava. Absurdi vähintäänkin.

"Mitähän muita 'maksujärjestelytapoja' sinulla on mielessäsi?" kultyyri kysyi äänellä, joka oli lähempänä hänen omaa tympääntynyttä äänensävyään.

"Hyvä on. Saat jäädä tänne, jos ensiksi lopetat sen kahvinkeittimen pelottelun – kusee raukka alleen – ja pidät sitten näppisi erossa minun asioistani."

"Sinulle voisin sanoa samaa", kultyyri tiuskaisi khvlle ja nosti hyllystä kirjan. "Minulla oli tämä kesken", se tuhahti paheksuvasti ja asettautui nojatuolille. Kultuhuonevastaava jäi katsomaan hämmentyneesti lukevaa baskeripäätä.

"Mitä sinä siinä vielä kyyläät?" kultyyri kysyi nenä edelleen tiiviisti kirjassa.

"Voisitko mitenkään... avata äskeistä keskustelua?"

"Etkö sä kuunnellut? Nyt tuo ei enää aiheuta ongelmia ja se maksaa vuorkaa."

"... miten?" Kultuhuonevastaava kysyy epäillen, että ei ihan välttämättä halua tietää.

"Se lupasi leipoa tänne pullaa joka perjantai", kultyyri vastasi kirjaan syventyneenä, kuin se olisi maailman luonnollisin asia.

Neljäs luku

(Ilmestynyt alunperin Kultistin entisessä blogissa lokakuussa 2014)

Kultyyri potkaisi suutuspäissään kaapinoven auki. Kajahduksen kaiku vaimeni nopeasti tyhjässä siivotussa kultuhuoneessa. Hallituksen kokous oli jo päättynyt ja hallituslaiset lähteneet: kuka luennolle, kuka vessaan, kuka kotiin, kuka humukseen ryystämään kahvia. Kultuhuonevastaava oli jäänyt kultuhuoneeseen, mutta se oli jo vetänyt peiton korviin ja nukkui tyytyväisenä sohvalla. Kultyyrin mielestä se oli suurin piirtein yhtä tyhjän kanssa.

Raivosta tärisevin käsin kultyyri nosti kokouksen esityslistan pöydältä ja katsoi sitä. Käsi puristui nyrkkiin ja pian kultyyri huomasi silppuavansa esityslistoja raivoisasti. Ruukkukasvi ja kahvinkeitin tärisivät nurkassa hakien turvaa toisistaan. Kuinka tämä hallitus kehtasi? Edellinenkin oli ollut vähintään yhtä paha valitessaan tuon virkaintoisen kultuhuonevastaavan tänne häärimään, mutta tämä hallitus meni jo aivan liian pitkälle.

Ne halusivat muuttaa logoa. Mikä pyhäinhäväistys se olikaan! Joku oli kehdannut jopa haukkua sitä rumaksi. Ehkä vielä kamalampaa oli, kun toinen oli sanonut, ettei ollut kiinnittänyt huomiota koko logoon ollenkaan. Onneksi muutama vanhemman linjan kultulainen oli sentään vastustanut uudistusta. Eihän siitä nyt mitään tule, jos asioita mennään muuttamaan. Ei. Kerrassaan ei. Jotain nettisivuakin olivat uudistaneet, mutta se ei sinänsä kultyyriä kiinnostanut. Hän ei ollut käynyt nettisivuilla sen jälkeen, kun niitä oli ensimmäisen kerran siirretty.

Kihisten itsekseen se marssi kahvinkeittimen luo. Keitinparka luuli viime hetkiensä koittaneen ja pissasi alleen. Kultyyri murahti ja napsautti vedenkeittimen päälle. Tämä kaipaisi kunnon pohdintaa teekupposen äärellä. Veden kiehuessa hän katseli ympärilleen. Ei, täällä hän ei voisi keskittyä. Täällä oli liikaa plaseboverenpainetta nostattavia yksityiskohtia.

Teekuppi kädessä kultyyri lähti kohti Humusta kahvinkeittimen ja rukkukasvin huokaistessa äänekkäästi helpotuksesta.

Vanha kunnon Humus odotti öistä kulkijaa samanlaisena rauhaisana ajatusten tonavana, kuin se oli ollut niin pitkään, kuin kultyyri muistaa. Kultyyri istui taktisesti mosaiikin alapuolella olevalle sohvalle. Siitä hänen ei tarvitsisi katsella tuota kamalaa uutuutta.

Kultyyri hörppäsi teetään ja vaipui ajatuksiinsa. Oli vuosi 1994. Kultu oli juuri perustettu ja eräs pieni fuksi oli päässyt yliopistoon opiskelemaan unelmiensa alaa. Tai pikemminkin aloja. Pian hän oli nimittäin huomannut tiedonjanonsa olevan kyltymätön ja kiinnostuksensa koskevan aivan liian monia aineita. Aivan liian monia siis omaopettajan ja Kaoottisen Ediktisen ja Legalistisen Absessin mielestä.

Se oli aikaa, jolloin tulivat kaikki hyvät asiat kultyyrin elämään: yliopisto, tieteet ja Kultu. Niin... ja se eräs aivan liian hyvännäköinen vanhempi opiskelija, joka suuressa oivaltavassa taiteellisuudessaan loi Kultulle logon. Se valittiin nopeasti Kultun uudeksi logoksi ja silloin kaikille oli vielä selvää, että kuva esittää...

Yhtäkkiä selkäpiitä riipivä rapina havahdutti kultyyrin. Läheinen kasvi oli alkanut heilua ja siinä kiipesi jokin ruskea olento. Teekuppi kirposi hänen kädestään ja putosi lattialle. Kultyyri liikkui sulavasti, ääneti kauemmas kasvista tuijottaen tätä herkeämättä. Hän lähti peruuttamaan kauemmas olennosta. Portaista kuului askelia ja joku syöksähti sieltä Humukseen huutaen: "HAA! Löysinpäs sinut! Turha paeta!". Syvältä kultyyrin kurkusta pääsi pieni hento vinkaisu, kun tämä lähti kompuroimaan kohti portaita.

Kultistin jatkokertomus: Kultyyrin kirous