Joulukalenterin 8. luukku: Inkivääri ja Piparminttu osa 1

Vain muutama päivä jouluaattoon ja kadut olivat jo tyhjentyneet täysin. Satoi lunta, paljon, eikä eteensä meinannut nähdä. Valo kävi tervehtimässä puolen päivän aikaan ja meni sitten menojaan. Pimeää, lumikinoksia, kuun loistetta. On rumempiakin päiviä nähty.

Inkivääri ja Piparminttu, kuten he toisiaan turvallisuussyistä kutsuivat, olivat joutuneet valitettavasti lykkäämään lomasuunnitelmiaan töiden takia. Inkiväärin suunnitelmiin kuului kylpyläloma pohjoisessa, tietenkin yksin, sillä ei hänellä ketään tärkeää elämässään ollut. Piparminttu taas, no hän ei ollut tehnyt mitään suunnitelmia, sillä hän ei ollut varma oliko niille aihetta.

He istuivat autossa, Piparmintulla kädessään kiikarit ja Inkiväärillä termospullollinen kuumaa glögiä. Kuva oli staattinen. Välillä hän hörppäsi ja Piparminttu katsoi kiikareillaan ovea. Sama kaavaa toistui kenties kuinka monta kertaa. Radiosta tuli joululauluja, joita molemmat tavallisesti pitivät ärsyttävinä, mutta jotka tällä hetkellä toi edes laihaa lohtua, jos ei muuta.

"Mitä jos se ei tuukkaan?" Piparminttu kysyi. Hän oli erityisen hermostunut.

"Kyllä se tulee. Ne aina tulee", Inkivääri vastasi ja hörppäsi pullosta: "Sano yksikin kerta,
kun ne ei ois tullu."

"Tää voi olla se yks kerta. Eihän me sitä tiedetä."

"No jos me ei jotain tiedetä, niin ei sen asian miettiminen oikein mitään auta. Ymmärrätkö
mitä haen takaa?"

Piparminttu nyökkäsi. Hän ymmärsi.

Kului hetki. Toinenkin hetki. Mitään ei tapahtunut. Ei yhtikäs mitään. Oli kuin aika olisi lakannut toimimasta ja täten koko muu maailma auton ulkopuolella pysähtynyt.

"Tää voi hyvinkin olla mun viimeinen joulu", Piparminttu sanoi.

"Sää ajattelet liikaa. Kaikki epäonnistuu toisinaan", Inkivääri vastasi maltillisesti: "Asioilla on tapana järjestyä."

Hän ei tiennyt uskoiko itsekään sanomaansa, mutta Inkiväärillä oli tapana ahdistua tällaisissa tilanteissa ja sillon hän hosui ja juuri sen hosumisen takia he ylipäätään olivat nyt tässä liemessä.

Kello iski iltaviittä. Näin sunnuntaina kadut loistivat tyhjinä, mutta kerrostalojen ikkunoista pilkotti keltaista valoa. Heidät piti toimia nopeasti, eivätkä he saaneet herättää yhtään huomiota. Inkivääri oli soittanut kiinteistövälittäjälle, joka kaupitteli asuntoja Kohteen rapusta. Hänen mukaansa rakennuksen seinät olivat rakennettu vanhanaikaisella tavalla ja siksi ne olivat erityisen hyviä eristämään ääntä.

"Hyvä", oli Inkivääri sanonut: "Sitten minun rumpuharjoitukseni eivät häiritse muita."

Hän ei ollut koskaan soittanut rumpuja, eikä koskaan tulisi soittamaan soitinta, jota hän piti pelkkänä turhan melun alkulähteenä. Inkivääri ei pitänyt mistään, tai kenestäkään, ja siksi hän oli päätynyt juuri oikeaan työhön. Ehkä hänen Muumilaaksostaan puuttui jokin Muumeista, mutta hän piti sitä siunauksena, Jumalan osoituksena siitä, että hänen elämäänsä tulisi sisältyä väkivaltaa.

Silloin he näkivät Kohteen kävelevän kadun poikki. Hän vilkuili ympärilleen, tiesi olevansa vaanittuna, mutta ei tiennyt missä vaanijat piileksivät. Laiha kaveri, silmissä pesunkestävä kelmin katse, vaikka mies olikin puhdas pulmunen, pelkkä pankkivirkailija. Kaikista vioistaan huolimatta mies oli ennen kaikkea täsmällinen ja hyvämuistinen. Hänet pitäisi saada unohtamaan pari asiaa.

Mies avasi kerrostalon oven ja katosi rakennuksen sisään. Inkivääri ja Piparminttu odottivat hetken ja sitten he nousivat autosta. Heillä molemmilla oli taskussaan aseet ja Inkiväärillä oli selässään reppu.

Rakennuksen pääovi oli auki, niin kuin se usein oli turvallisuussekoista huolimatta. Kerrostalo sijaitsi hyvällä seudulla, ja huolenaihetta ei siis tuntunut olevan.

He käyttivät portaita, koska hississä oli vaikeampi välttää valvontakameroiden katsetta. Kolmannesta kerroksesta he löysivät asunnon, jonka ovesta puuttui nimikyltti.

Nerokas idea, ajatteli Inkivääri, mutta me valitettavasti jo tiedämme missä asut.

Piparminttu poimi avaimen taskusta. Hän oli jo nuorena poikana oppinut tiirikoimaan lukkoja, ja siinä ohessa hänen muistiinsa oli tarttunut lähes jokainen yleinen lukkotyyppi, mitä Suomessa näki. Ennen pitkää hän oli huomannut, että tiirikoiminen vei liikaa aikaa, ja jos hän vain sai tarvittavat tiedot, saattoi hän painattaa oman näköisavaimen muotilla.

Hän asetti avaimen lukkoon, katsoi kollegaansa, väänsi avainta ja potkaisi oven auki.

Kohde istui olohuoneen sohvalla, joten hän ei nähnyt ketään, mutta kuuli kaiken. Hän veti sohvatyynyn alta pistoolin ja pomppasi seisomaan. Sitten hän kääntyi nurkan takaa napakasti kohti etuovea, vain huomatakseen, että ei siellä ketään ollut.

Hän käveli kohti ovea ja sulki sen. Sitten hän tarkisti vessan, joka oli tyhjä, ja siirtyi asuntonsa keittiöön. Keittiö oli myös tyhjä, mutta siellä oli käyty, sillä lattialla oli märkiä kengänjälkiä. Jäljet johdattivat hänen takaisin olohuoneeseen, jonka sohvalla istui kukas muukaan kuin Inkivääri.

"Laske vesipyssysi, poju", hän sanoi: "Meidän pitää jutella."

"Tämä lasketaan itsepuolustukseksi", Kohde sanoi kädet täristen.

"Poistaisit edes varmistimen, niin pystyisin olemaan huolissani."

Mutta ennen kuin Kohde ehti tehdä sitä, oli jo jokin kova kolahtanut hänen päähänsä. Hän valahti lattialle, ja ennen tajunsa menettämistä, hän muisti rikoselokuvien logiikan, ja muisti, kuinka niissä rikolliset aina kulkivat pareissa. Se seikka oli jäänyt häneltä huomioimatta.

Jatkuu kalenterin tulevissa luukuissa...

P.S. Blogipostausten välissä julkaistut kalenteriluukut (4, 5, 6 & 7) löytyvät Kultistin Instagramista.