Joulukalenterin 24. luukku: Jouluhomo

Finnairin lennolla AY-365 Malagalle paikalleen istahti rintava, punakka nainen. Koneen saniteettitilat olivat olleet valitettavan pienet suurelle varrelle, mutta nainen ei valittanut – hänellä ei ollut tapana. Hän kiinnitti turvavyönsä, noukki ristikkolehtensä edellä olevan istuimen taskusta ja hieroi takaraivonsa sänkeä. "Yötaivaalla sinun", viisi kirjainta. Tähti? Pilvi? Lepak…ko? Vai hupakko, nainen mietti. Olisiko pitänyt vain olla hiljaa ja jatkaa elämää kuten siihenkin asti?

Kone tärisi hieman ja kiinnittäkää turvavyöt -valo napsahti päälle. Nainen myhäili tyytyväisenä proaktiivisuudelleen ja vilkaisi salaa, huomasiko kukaan hänen reippauttaan. Muut matkustajat olivat kuitenkin kiinnostuneempia erikokoisista ruuduista neniensä edessä eivätkä kiinnittäneet mitään huomiota vanhaan naiseen, joka ensimmäistä kertaa elämässään istui lentokoneessa, matkalla ensimmäiselle sinkkulomalleen.

Oliko hän tehnyt oikein?

Vaalea lentoemäntä kolisteli käytävällä järeän tarjoilukärryn kanssa. Pienet lasipullot kilisivät toisiaan vasten, kun hän annosteli matkustajille juotavia ja syötäviä. Mustikkamehu loppu, ilmoitti kärryn kylkeen teipattu lappu.

– Kahvia, teetä, kosteuspyyhkeitä? hymyili lentoemäntä naiselle.

– Olisiko teillä mitään jouluista, näin aaton kunniaksi?

– Meillä olisi aitoa suomalaista munatotia, kanelilla maustettua. Kävisikö se rouvalle?

– Neidille. Ja ei, ei kiitos munatotia. Olisiko teillä piparkakkuja?

– Kyllä löytyy, yksittäispakattuina ja paketissa, kumpi saisi olla?

Kärry työntäjineen loittoni käytävällä, kun nainen repi pahvipaketin auki ja työnsi ruskeitä keksejä suuhunsa kaksi kerrallaan. Suuta kuivasi. Malaga lähestyi, tai he Malagaa, miten sitä nyt katsoikaan. Perillä häntä odottaisi vapaus, villiys ja uusi alku. Lasi puoliksi täynnä, malja ylitsevuotavainen.

Naisen alavatsassa surisi perhonen poikineen.

Hän muisti, miksi oli päättänyt lähteä. Viime jouluna käydyt keskustelut serkkujen avioliitoista, siskontyttöjen ilon kiljahdukset ja onnelliset perhealbumit. Kaikki nämä muistuttivat häntä siitä, mitä ei itse koskaan voinut saada. Ajatus kysymyksistä, jotka käsittelisivät sitä, milloin olisi hänen vuoronsa, sai hänet voimaan pahoin. Kun äiti oli viikko sitten kutsunut hänet perheen kotitalolle jouluksi, hän oli panikoinut ja sanonut lähtevänsä lomalle juuri silloin. Samana iltana hän oli löytänyt unelmiensa sinkkuloman ja varannut lennon, jolla nyt matkusti.

Hän vilkaisi taas sanaristikoitaan ja valitsi seuraavan vihjeen, "joulun elokuvaklassikko". Hän ynnäsi sanan ympäröimät vihjeet ja raapusti vastauksensa paperiin "Yksin kotona". No ei enää kauaa, hän ajatteli itsekseen. Tämä loma muuttaisi kaiken. Hän alkoi laatia suunnitelmaa lomaansa varten, ja samalla uutta minäänsä varten. Ensin hän epäröi, ettei uusi, hauska, seksikäs hän tarvitsisi suunnitelmia pitääkseen hauskaa, mutta päätti, että uusi hän saisi pysyä aisoissa vielä lennon ajan. Hän repäisi sivun irti rakkaasta ristikkolehdestään ja alkoi kirjoittaa sen toiselle puhtaalle puolelle.

Hän oli juuri kirjoittanut säännön viisi, "Paljon paljasta pintaa", kunnes tuntematon ääni keskeytti hänen ajatuksensa. Ääni oli kaunis, enkä maailman kaunein ja se kysyi naiselta jotakin.

– Onko tämä paikka varattu? Eräs perhe halusi istua yhdessä, joten luovuin paikastani.

Nainen repi katseensa pois uuden elämänsä säännöistä ja katsahti siilitukkaista pitkää naista, joka oli kumartunut hänen puoleensa. Hetkeen aikaan nainen ei puhunut mitään, hän vain tuijotti. Siilitukkainen nainen hymyili ujosti ja alkoi selvästi epäilemään sillä sanoi:

– Anteeksi, ömm… suomea? english?

– Äää, kyllä! Tai siis ei, paikka ei ole varattu. Se on vapaa ja siihen voi istua…

Punakka nainen tunsi hikoilevansa mutta siilitukkainen nainen kiitteli pirteällä äänellään, istui alas ja kiinnitti turvavyönsä, vaikkei valo enää palanut. Punakka nainen mietti, miltä siilitukka tuntuisi tämän sormissa ja päätti, että hän oli tuijottanut aivan tarpeeksi. Hän päätti, että kohteliaat, hauskat ja seksikkäät ihmiset keskustelivat tuntemattomien kauniiden ihmisten kanssa lentokoneessa ja avasi suunsa:

– Saako olla piparia?

Hän ojensi auki revittyä ja reunoilta rypistynyttä pakettia uudelle vierustoverilleen. Uudelle, viehättävälle vierustoverilleen. Uudelle, hurmaavalle vierustoverilleen hän oli juuri tarjonnut piparia. Hän oli varma, että paketti sulaisi kohta hänen hikisiin sormiinsa.

– Ai! No kai minä yhden voisin...

Vierustoveri nappasi sievillä sormillaan yhden piparin.

– Olivat kyllä vähän kuivia minusta, nainen totesi hakien huolettomuutta ääneensä.

Vierustoveri nyökytti ja hymyili hänelle lempeästi. Se oli hyväksyvä ja myötätuntoinen hymy, sellainen, jota hymyillään höpsöille sukulaistädeille, kun nämä ovat jo vähän tipahtaneet todellisuuden kelkasta. Piparin syötyään vieressä istuva käänsi katseensa kohteliaasti käytävään päin. Ei, tämä ei mennyt hyvin.

Nyt täytyy oikeasti vain olla hiljaa ja keskittyä eteenpäin lipuvaan koneeseen, nainen ajatteli. Ongelman täytyi olla tämä lentokone, erikoinen ilmanpaine sai hänet jotenkin sekavaksi ja jännittyneeksi. Ehkä vieressä ei nyt istunutkaan hänen intohimoinen uusi alkunsa, mutta toivosta ei silti tule luopua, sillä…

Hänen ajatuksensa keskeytti yllättäen siilitukkainen kanssamatkustaja. Tämä huokasi syvään.

– Anteeksi, mutta minua vähän jännittää. Tämä on ensimmäinen jouluni yksin – en kerta kaikkiaan jaksanut enää viettää joulua perheenjäsenteni kanssa. He ovat sietämättömiä! Sen jälkeen, kun isä kuoli muutama vuosi sitten… Sen kanssa sentään polteltiin jouluisin sikarit takaterassilla. Äiti vain taivastelee jokaista asiaa, eniten sitä, kuinka minä olen jo 45 eikä minulla ole lapsia eikä edes miestä eikä… Kuka niitä miehiä tarvitsee!

Punakka nainen kuunteli vuodatusta äimistyneenä.

– Niin, niin nyt minä sitten olen menossa jouluksi sinkkuleirille Malagaan. En kylläkään miehiä etsimään! Ilmoittautumisen jälkeen vedin samoilla vauhdeilla hiuksetkin päästä. Äidille ja siskoille ja veljille en ole ilmoittanut MITÄÄN! Se tuntui helvetin hyvältä siihen asti, kunnes astuin tähän koneeseen. En minä osaa puhua mitään ja tapaamani naiset tarjoavat minulle pelkkiä kuivia pipareita. Ehkä minun kuuluukin olla se yksinäinen tätihaamu perhejuhlissa… Luuletko sinä, että yksinäisen tädinkin elämä voi olla onnellista? Pitäisikö alkaa kutomaan sukkia, tai kokeilla vaikka keramiikkaa?

Siilitukka lopetti viimein ja katsoi viereensä ikään kuin odottaisi todella saavansa käsityövinkkejä. Jokin voimakas tunne alkoi pakkautua punakan naisen poskille ja hän punehtui punehtumistaan. Lopulta tunne purkautui vilpittömänä ja pidättelemättömänä nauruna. Nainen tarttui siilitukkaa lempeällä ja varmalla otteella kädestä ja vinkkasi lentoemännän paikalle.

– Kaksi munatotia, kiitos!

Se oli joulun ihme.

Tekstin ovat yhdessä kirjoittaneet kolme Kultistin toimituksen jäsentä.