Joulukalenterin 22.luukku: Inkivääri ja Piparminttu osa 3
Oli kahdeskymmenestoinen joulukuuta. Piparminttu oli nukahtanut viime yönä omaan sänkyynsä ja herännyt seuraavana aamuna autosta silmät peitettyinä.
"Pomo haluaa tavata sinut", kuski oli sanonut: "Tämä on vain tavallinen käytäntö."
Piparminttu kuuli autojen tyyttäyksiä, ihmisten puhetta, liikennevalojen kalkatusta ja moottoreiden huminaa. Missä päin kaupunkia he olivatkaan?
Kului noin tunti. Piparminttu vaipui ajatuksiinsa. Noin viikko sitten hän ja Inkivääri olivat ryöstäneet pankin. Kun homma oli jo melkein paketissa, Piparmintun tonttunaamari tipahti ja pankkivirkailija näki korston kasvot. Silloin poliisiautojen hälytysäänet kuuluivat pankin ulkopuolelta ja rikolliset pakenivat. Piparminttu ja Inkivääri selvittivät pankkivirkailijan, Maurice Ojankadon, osoitteen ja menivät tapaamaan häntä. Maurice suostui yhteistyöhön, mutta tilanne riistäytyi käsistä ja Piparminttu ampui virkailijan.
Se oli paha virhe, Piparminttu ajatteli, mutta ei suinkaan ensimmäinen.
Ensimmäinen virhe tapahtui vuonna 2015, jolloin hän oli ollut vielä pikkurikollinen isojen tekijöiden keskellä. Hänen silloinen työnantajansa, Valkoiseksi Joutseneksi kutsuttu armoton huumeparonitar, oli huomannut laskuvirheen Piparmintun huumetuloissa ja määrännyt tämän kuulusteltavaksi ja tapettavaksi. Järjestäytynyttä rikollisuutta piti järjestäytyneenä juuri väkivalta, eikä laskuvirheen vilpittömyydellä ollut mitään väliä. Piparminttu tiesi olevansa tuhoon tuomittu, joten juuri ennen kohtalonsa täyttymistä hän otti riskin ja puhui Joutsenen pahimman kilpailijaan eli Varjon kanssa. Varjo lupasi auttaa nuorta miestä kahdella ehdolla.
"Ensinäkin sinun täytyy kadota, leikkiä kuollutta, kunnes toisin sanon", Varjo puhui hiljaa ja hitaasti: "Toiseksi, kun on sinun aika nousta varjoista, sinä työskentelet minulle, etkä kenellekään muulle."
Piparminttu tunsi, kuinka tie kävi kuoppaiseksi ja mutkikkaaksi.
"Missä me oikein ollaan?" hän kysyi kuskilta.
"Kohta perillä", kuski vastasi.
Piparminttu kuunteli kaupungin ääniä. Ne tulivat liian läheltä, kuuluivat liian kovana.
Yhdellä riuhtaisulla hän veti huivin silmiltään.
He olivat keskellä korkeita, lumipinkkojen alas painamia havupuita. Kaupungin äänet edelleen jatkuivat, mutta Piparminttu tiesi tulleensa huijatuksi. Kuskin puhelin toisti kaupunkimaista ääniraitaa auton kaiuttimista.
Ennen kuin Piparminttu ehti sukeltaa autosta ulos tai hyökätä kuskin kimppuun, hän tunsi kylmää metallia niskassaan. Aseen piippu.
"Ei mitään sirkustemppuja sitten."
Puhujan ääni oli tuttuakin tutumpi.
"Inkivääri. Hemmetin petturi."
"Paraskin puhuja!" Inkivääri vastasi.
Kuski saapui kohtaan, jossa tie jakautui kahteen.
"Vasempaan", Inkivääri sanoi.
Kuski jatkoi vasempaan. Piparmintun ajatukset rullasivat tuhatta ja sataa, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan.
Metsän poikki kulkeva surkea tie päättyi ennen pitkää ja he saapuivat vanhan ja ränsistyneen mökin pihalle. Piparminttu tunnisti mökin. Sitä käytettiin Vapauttamiseen.
Kun rikollinen teki pitkää uraa, oli hyvin epätodennäköisestä, että hän selviäisi hengissä eläkeikään saakka. Työssä kuoleminen ei ollut poikkeus, vaan oletus, ja vastapalkaksi siitä sai elää rikkauden ja moraalisen rappion kyllästämää elämää. Mutta joskus, jos rikollinen töpeksii niin pahasti, että hän asettaa organisaationsa varaan, tarvittiin niin sanottu Vapautuminen, eräänlainen pakkoeläke, työtehtävistä irrottaminen.
Piparmintun keho tuntui kauhusta kankealta ja Inkiväärin piti repiä hänet autosta ja raahata häntä pitkin pihaa sisään mökkiin. Siellä hänet asetettiin istumaan tuoliin. Inkivääri ja kuski istahtivat Piparminttua vastapäätä sohvalle.
"Tämä on typerää! Aivan helvetin typerää!" Piparminttu ärähti. Inkivääri osoitti häntä aseella, ilme tyyni, mutta asteen verran katkera tai katuva.
Hänkään ei halua tätä, Piparminttu ajatteli.
"Viikko sitten, sunnuntaina kello 8.30, sinä ryöstit pankin. Teit sen yksin, omaa etuasi ajatellen täysin Varjon tahtoa vastaan. Otit mukaan apurin, veljesi, joka katosi heti keikan jälkeen. Sinä jäit kaupunkiin, etsimään Maurice Ojankatoa, miestä, joka oli nähnyt kasvosi. Saavuit hänen luokseen, kovistelit häntä, liikaa, ja mies kuoli. Luulit piilottaneesi ruumin niin, ettei sitä koskaan löydettäisi, mutta tänä aamuna sait kuulla, että hautausmaan huoltaja oli löytänyt vastahaudatun ruumiin, jota ei tunnistanut ja kertonut siitä virkavallalle. Tiesit, että poliiseilla ei menisi kauaa yhdistää ruumiista löytyvät sormenjäljet sinuun, joten tulit tänne, sukusi mökille ja—"
Inkivääri oli harjoitellut puheensa hyvin, mutta ensimmäistä kertaa hän takerteli sanoissaan.
"Sinä päätit päättää elämäsi."
Piparminttu katsoi Inkivääriä pitkään. Hänen teki mieli olla vihainen, teki mieli takoa nyrkkejään ja kirota kaikki ihmiset maanpäällä ja Jumalat taivaassa, mutta ei auttanut, ei kertakaikkisesti auttanut. Tässä se nyt olisi, hänen surkea tarinansa ja sen vielä surkeampi loppu.
"Yksi kysymys", hän sanoi. Hän päätti pysyä loppuun asti tyyneni, niellä kuivan puuronsa, kohtalonsa, sellaisena kuin se tarjottiin.
"Niin?" Inkivääri kysyi.
"Miten minä päätän elämäni?"
"Sen tiedät vain sinä."
"Aivan."
Piparminttu pohdiskeli hetken. Tämä oli yksi niistä elämän suurista päätöksistä.
"Onko teillä köyttä?"
Inkivääri katsoi kuskia. Kuski nyökkäsi.
He kävelivät mökin pihalta kohti metsää, jonka puut olivat vahvoja ja vanhoja. Piparminttu oli juuri kirjoittanut käsin kirjeen, jossa hän tunnusti osallisuutensa ryöstöön ja aikomuksen tappaa itsensä. Nyt hän tunsi olonsa keveäksi. Raikkain henkäyksin hän nautti viimeisestä luonnossa vietetystä hetkestään. Kun he olivat kävelleet jonkin matkaa, Piparminttu näki puun oksan, josta piti.
Kuski haki autosta tikkaat ja köyden. Hän sitoi köyden tukevasti oksaan ja teki toiseen päähän silmukan.
Inkivääri nyökkäsi kuskille. Tämä poistui. Nyt Inkivääri ja Piparminttu olivat kahden.
"Jäi jouluaatto näkemättä", Piparminttu sanoi.
"Niin jäi Ojankadoltakin", Inkivääri vastasi.
"Suretko yhä hänen kuolemaa?"
"En tiedä. Onhan sitä tullut tapettua, tullut tapettua oikein kahdenkin ihmisen edestä, jotta jonkun toisen hyvyys ei edes merkitse suuressa kaavassa mitään. Mutta minä olisin halunnut säästää hänen henkensä."
"Älä uppoa noin syvälle. Saatat vaikka vaihtaa alaa."
"Niin minä aionkin. Aikanaan."
Se yllätti Piparmintun. Hän näki Inkiväärin nyt uudessa valossa. Ryppyjä silmäkulmissa hän oli aina pitänyt pelkkänä iän merkkinä, mutta ne osoittivat sittenkin sitä, että Inkivääri ajatteli paljon. Hänestä oli selvästikin johonkin muuhun kuin tähän kaikkeen.
"Oli ilo tuntea sinut", Piparminttu sanoi ja hän todella tarkoitti sitä.
"Ei me tunneta toisia", Inkivääri pudisti päätään: "Ei sitten ollenkaan."
He seisoivat hetken hiljaisuudessa.
"Haluatko tupakin?" Inkivääri kysyi.
"Joo. Luulin, ettet enää polta", Piparminttu vastasi.
"Ja minä luulin, ette sinä ole enää jääräpää, mutta olin väärässä. Miksi tapoit sen tyypin?"
"Mauricen?"
"Sen tyypin", Inkiväärin oli vaikea ajatella häntä nimellä. Piparminttu näki surun nousevan hänen kasvoilleen.
"En tiedä. Menetin malttini."
"Se oli väärä hetki menettää maltti", Inkivääri sanoi: "Sääli että tässä nyt kävi näin, poju."
Ensimmäistä kertaa Inkivääri huomioi heidän merkittävän ikäeron kutsumalla tätä "pojuksi". Tämä todella tuntui lopulta.
"Älä mieti sitä nyt. Sellaista tämä työ on."
"Niin", Inkivääri sanoi. Hänkin näytti vihdoin hyväksyvän, ettei muuta ollut tehtävissä.
He polttivat tupakit. Sitten Piparminttu kiipesi tikkaat ja työnsi päänsä silmukasta läpi.
"Muuten", hän sanoi.
"Joo?"
"Nimeni on Joni Suoristi."
"Hauska tutustua", Inkivääri vastasi: "Olen Topias Yrttilä."
Inkivääri päätti tehdä vielä yhden armon teon ystävälleen. Hän näki epäröintiä tämän silmissä ja päätti potkaista tikkaat välittömästi kumoon. Joni Suoristi sätki aikansa köyden jatkona ja jäi sitten elottomana roikkumaan. Inkivääri poltti toisen tupakin ja katsoi kuollutta kollegaansa, painoi tämän piirteet mieleensä, jotta ne voisivat kummitella häntä vielä vuosienkin jälkeen.
Sitten hän lähti.
Tämä on kertomuksen päätösosa. Kaksi aiempaa osaa löydät blogista (osa 1 & osa 2).